*

Jani Lindroos Ajatuksia&Pohdintoja

MIKÄ MAAILMAN TALOUDESSA OIKEIN ON PIELESSÄ?

Vuosituhannen alun saimme nauttia vahvasta talouskasvusta. Matkalla sattuneet kuopat ohitettiin nopeasti FED:n toimesta korkoja laskemalla ja näin stimuloimalla talouskasvua lisävelanotolla. Kiina kasvoi myös vahvasti, ja osti raaka-aineita, sekä rakensi omaa teollista kapasiteettiaan ja myi muulle maailmalle edullisia tuotteita. Alan Greenspania pidettiin kultasormena, jonka toimesta mikään ei voisi mennä pieleen. Ben Bernanke jatkoi samoilla linjoilla ja hän uskoi great moderationiin, eli että talouden syklien volateettia saataisiin vähennettyä. Uusklassisen taloustieteen mukaan velan ei pitäisi olla ongelma ja kaikkien tulisi sen mukaan käyttäytyä rationaalisesti. Kuitenkin nyt meillä on suuri lama joka ei sen mukaan pitänyt olla mahdollista, ja joka varoituksista huolimatta tuli ainakin virallisesti yllätyksenä FED:n johtajalle.          

Itsellä ei ole akateemista taustaa taloustieteessä, eikä sen vuoksi mitään ennakkoon opittuja ajatusmalleja ja rajoitteita kun aloin siihen tutustumaan sekä lukemaan aiheesta. Tämän asian myötä oli melkoinen järkytys kun huomasin miten erilaisia koulukuntia siinä oli, ja näille yllättävän erilaisia näkemyksiä asioista. Mielessä on käynyt myös ajatus, että miten voidaan puhua tieteestä, kun tietyt asiat ovat uskon varassa ja joissakin kohdissa on jätetty huomiotta tiettyjä asioita, sekä ilmeisen vähän on tutustuttu historiaan ja ihmisen piirteisiin ja käyttäytymiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi usko rationaaliseen ajatteluun ja toimintaan unohtaen kognitiiviset vinoumat ja muut psykologiset tekijät. Mikron ja makron eroja ei tunnuta huomioivan tarpeeksi. Käsittämättömältä tuntuu myös uusklassisen käsitys, ettei velalla ole vaikutusta, tuntuu kuin ei olisi tutustuttu historiaan ollenkaan (velka-syklisyys). Tai että pankit olisivat pelkästään välittäjiä ilman aktiivista roolia, kun ottaa huomioon rahan luonnin ja syntymisen ja siihen liittyvät ”kannusteet” pankeille.  

Sitten varsinaiseen asiaan, eli vuoteen 2008 asti siis etenkin uusklassisen koulukunnan mukaan taloudessa kaikki meni ja oli hyvin. Greenspanin aikakaudella oli tullut käsite ”Greenspanin putti”, eli kun kuoppia tai muita ongelmia matkalla niin alennettiin korkoja tai luotiin uutta rahaa, ja kaikki oli taas hyvin. Ben Bernanken aikana kaikki näytti jatkuvan samaan malliin. Oli käsite ”Great moderation”, eli volateetin uskottiin pysyvän nyt pienempänä. Varoituksia tilanteesta ja asuntojen hintakuplasta alkoi kuulua vuodesta 2005 alkaen, ellei jopa aiemmin. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan saaneet niin paljoa ääntään kuuluviin, ja he kokivat pilkkaamista, vähättelyä ja jopa nauramista. Osaa ei varoitusten jälkeen enää otettu kommentoimaan valtamediaan. Varoitukset menivät kuitenkin keskuspankkiin asti ja siellä asiaa käsiteltiin, mutta he eivät nähneet mitään vaaraa. Vielä hyvin myöhään B. Bernanke yritti uskotella, ettei kuplaa ole, ja ettei koskaan ole maanlaajuista asuntojen hintojen laskua tapahtunut. Tosin ei ole vastaavaa kuplaakaan aikaisemmin ollut. Kaiken piti siis olla hyvin, työttömyys ja inflaatio olivat laskevalla trendillä, eikä uusklassisen opin mukaan velan määrän pitänyt olla ongelma.

Yhtäkkiä 2008 kuitenkin iski kriisi ja sen myötä työttömyys nousi ja sopiva inflaatio muuttui deflaatioksi. Joidenkin mukaan kukaan ei nähnyt tämän tulevan, eli kyseessä oli ”mustan joutsenen” kaltainen tapahtuma, vaikka monia varoittajia oli ollut.  Mitä oikein tapahtui? Vastaus niiden osalta, ketkä eivät nähneet tätä tulevan, johtuu siitä että he katsoivat vain työttömyyttä, inflaatiota ja muuta, mutta eivät velan määrää ja suhdetta BKT:hen tai asuntojen hintojen kehitystä. Selitys tähän on, että uusklassisen koulukunnan mukaan sen ei pitäisi olla ongelma. Kuitenkin vastaavia velan kasvusta johtuvia kuplia ja niiden puhkeamisia on läpi talouden historian. Ja Bernanke on itse tutkinut paljon 30-luvun suurta lamaa. Jota edelsi myös suureksi kasvanut velkakupla 20-luvulla, tosin nyt tuo kupla oli kasvatettu vielä paljon tuota suuremmaksi. Ja kyseessä on siis yksityisen velan suhde BKT:hen.

Miten tuohon tilanteeseen päädyttiin, on käyty läpi moneen kertaan. Eli pankit alkoivat niputtaa asuntolainoja yhteen (CDO eli collateralized debt obligation), joihin isoon osaan saatiin luottoluokittajien ”suosiollisella” avustuksella AAA luokitus, ja sitten investointipankin myivät näitä ympäri maailman. Nämä olivat ”hyviä kohteita” esimerkiksi eläkevakuutusyhtiöille, joiden sijoitusten riskin ottoa on rajattu ja niiden on sijoitettava tiettyjen sääntöjen mukaan. Koska tämä oli niin tuottoisaa ja asuntojen hinnat tuntuivat nousevan aina vaan alettiin lainoja myöntää ihmiselle joilla ei todellisuudessa olisi ollut oikeutta tai varaa niitä ottaa (sub prime). Asuntolainoja pidettiin myös niin turvallisina, että investointipankit saivat ottaa paljon normaalia enemmän velkavipua kuin muuten (Lehmann Brothersilla yli 30 mennessään konkurssiin). Kun asuntojen hinnat sitten laskivat, olivat suurella velkavivulla toimivat hyvin nopeasti vaikeuksissa ja ”pinnan alla”. Koska talous on nykyään niin integroitunutta pelättiin kriisin leviämistä, eikä tiedetty kuka kaatuu seuraavaksi, joten lainaaminen tyrehtyi. Viimeisenä kriisinä oli sähköinen pako pankeista. Koko tänä aikana käytiin neuvotteluja fuusioista, sekä hallituksen ja keskuspankin poikkeustoimista tilanteen rauhoittamiseksi.

Lopulta useimpien vaiheiden jälkeen luotiin biljoonia uutta rahaa niin pankeille, muille keskuspankeille, kuin suurten yritysten pelastamiseen. Tosin esimerkiksi vakuutusjätti AIG:n pelastus oli oikeammin pankkien pelastaminen, sillä suuri osa niistä rahoista meni suoraan Goldman Sachsille, koska se oli asemoitunut vahvasti, että markkinat tulisivat laskemaan. Joitakin yrityksiä kansallistettiin, osa fuusioitui. Ilmeisesti ajatus oli, että pankit alkaisivat lainata tätä ”uutta rahaa”, joka sitten monistuisi osittaisvarantojärjestelmän myötä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan pankkien ylimääräiset reservit keskuspankissa kasvoivat.

Tämä toiminta ei riittänyt pelastamaan tilannetta muuten kuin suurten pankkien romahdukselta, ja siltä osin systeemin romahtamiselta. Deflatorista kehitystä se ei velkakuplan koosta johtuen pystynyt estämään. Ja kriisi siirtyi pankkisektorilta esimerkiksi valtioiden maksukyvyn epäilyyn. Deflatorinen kehitys on luonnollista kun velkakupla puhkeaa, eikä enää uusia tai entistä suurempia lainojen ottajia löydy tai lainoja ei myönnetä. Oikeastaan velkaantumisen hidastuminen riittää jo aiheuttamaan ongelmia. Valtiot ovat velkaantuneet huomattavan paljon, mutta se on vain pehmentänyt velkaantumisen alentumisesta aiheutunutta kehitystä, mutta onnistunut ainakin toistaiseksi estämään tilanteen keittymisen yhtä pahaksi kuin 30-luvun suuressa lamassa. Eli ainakin osittain onnistuttu pehmeässä tai ”kauniissa laskussa”. Tästä deflatorisesta velan vähenemisestä saa helposti ymmärrettävän kuvan kun mietit nousukautta, jolloin lisääntynyt velka tuo lisää rahaa talouteen, lisää työpaikkoja ja nostaa omaisuuserien hintoja. Tämä taas antaa mahdollisuuden ja ”kannustimen” ottaa enemmän velkaa, joka taas lisää rahan määrää ja työpaikkoja ja nostaa omaisuuserien hintoja ja niin edelleen. Eli se on taloutta vahvistava kierre mikä todellisessa maailmassa ja elämässä johtaa kuplien muodostumiseen ja lopulta aina niiden puhkeamiseen. Tämä deflatorinen kehitys on vastaavankaltainen kierre toiseen suuntaan, jolloin palaudutaan kohti alkupistettä, tai alempaa velkatasoa, josta uusi nousukausi voi taas alkaa. Tämä kuvaa hyvin miten talous, kuten moni asia elämässä on syklistä. Näitä syklejä on läpi historian, joten onkin ihmeellistä miten vähän taloustieteen opiskelijat joutuvat nykyään opiskelemaan niin yleistä kuin taloushistoriaa.

Se miksi ”näin tuntuu aina käyvän” johtuu meidän ihmisten taipumuksista ja psykologisista tekijöistä, kuin myös systeemisistä ja rakenteellisista tekijöistä. Systeemisiä tekijöitä ovat velan pitäminen assettina, ja pankkien taseissa ei näille ole asetettu rajoituksia, sekä esimerkiksi Euroalueen velkapapereita pidetään täysin riskittöminä. Esimerkkeinä voisi mainita vaikka miten paljon Italian yli 2000 miljardin velasta on muutaman italialaisen pankin omistuksessa, tai kuka pitää nyt Kreikan velkapapereita täysin riskittöminä. Kun niitä on jo kertaalleen leikattukin, ja paineita vastaavaan on jatkossa vielä ehkä nykyistä enemmän. Eikä kyseessä ole mikään ainutkertainen tapahtuma historian aikana. Suurempi systeemin ongelma on kuitenkin, että pankit eivät todellisuudessa ole vain välikäsiä tai passiivisia vahvistimia. Pankeilla on omia tulojaan lisätäkseen kannustin kasvattaa uuden rahan luomista nopeammaksi, ja velan maksua hitaammaksi, eli kasvattaa velkaa. Tähän kun lisätään se millaisia ihmisiä psykologisesti rahoitussektorin huipulla ja Wall Streetillä työskentelee, ei nykyinen tilanne hirveän yllättävä ole. Vastaava yhteinen riski spekulointiin on myös lainojen ottajilla omaisuuserien hintojen noustessa. Tämä kannustaa eräänlaiseen Ponzi talouteen, jossa velkavivulla luotetaan hintojen nousuun, eikä investoida tuotannon tai tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen spekuloinnin sijaan. Tämä toiminta on myös ensimmäisenä vaikeuksissa hintojen laskiessa, tai velanoton vähentyessä. Varjopankkitoiminta muodostaa tässä mielessä ongelman taloudelle.

Edellisen suuren laman jälkeen pankkien toiminnoille asetettiin rajoituksia. Tunnetuin näistä on Glass–Steagall-laki, joka erotti perinteisen ja sijoituspankkitoiminnan ja esti asiakkaiden rahoilla spekuloinnin. Tämä ja paljon muuta säätelyä ja rajoituksia on myöhemmin purettu, kun rahoitussektori on saanut yhä enemmän vaikutusvaltaa Washingtonissa ja muissa hallinnoissa ”pyöröovi” politiikan sekä suurien vaalitukien myötä. Samankaltaista vaikutusvaltaa ja kriisin hoitoa on nähty myös meillä Euroopassa, jossa suuri määrä velkaa on siirretty yksityiseltä puolelta yhteisvastuun piiriin. Säätelyä ei myöskään ole juuri ollenkaan johdannaismarkkinoilla, jotka ovatkin kasvaneet entisestään ja suurten toimijoiden positiot ovat niin suuria, että niiden kokiessa samankaltaisen romahduksen kuin 2008 ei tilannetta todennäköisesti pystyttäisi patoamaan tai pelastamaan. Säätelyä vailla on myös niin sanottu high speed trading, eli missä on luotu niin nopeita koneita ja yhteyksiä tekemään kauppoja niin nopeaan tahtiin ja tarvittaessa suuria määriä etteivät sääntelijät tai valvojat pysty edes seuraamaan mitä tapahtuu, saatikka pysty valvomaan toimintaa.

Syynsä on myös rahan luonnissa, eli siinä kun pankit luovat sitä luotonlaajennuksen yhteydessä ei heillä enää käytännössä ole reservejä sitä vastaan, vaan niitä etsitään sitten myöhemmin. Olemassa olevien taseiden ja reservien todellisuutta voidaan myös kyseenalaistaa, tai tutkia tarkemmin.

Kriisin akuuteimman vaiheen jälkeen ongelmalliseksi on osoittautunut myös elvytysrahojen käyttö. Nyt ne menivät pankeille ja finanssisektorille, joista iso osa on vähentyneen lainaamisen myötä nyt keskuspankki FED:ssä ylimääräisinä reserveinä mille maksetaan korkoa. Tehokkaampi vaikutus kriisin hoidossa olisi saatu, mikäli samat rahat olisi annettu ihmisille tai velallisille, tai edes yrityksille. Tilanne on myös osoittanut, ettei ”trickle down” enää toimi, mikäli se on koskaan täysin toiminut. Nyt alaspäin tihkumisen sijaan rahat jäävät enemmän kiertoon yläpäähän, koska niitä sijoitetaan entistä enemmän takaisin rahoitusmarkkinoille. Toki osaa tulee reaalitalouteen, mutta ei ole vaativa tehtävä laskea mikä ryhmä seuraavista tuottaa eniten kasvua reaalitalouteen, yksi miljardin tienaava, tuhat miljoonan tienaavaa vai kymmenen tuhatta 100 000 vuodessa tienaavaa. Toki voidaan myös kysyä miten suurta ja millaista taloutta sekä luonnonvarojen käyttöä maapallomme enää tai jatkossa kestää.

Tällä hetkellä rahamäärän pienenemisestä ja kiertämisen hidastumisen myötä valtiot kärsivät alijäämistä työttömyyden nousun ja muiden kulujen noustessa suhteessa mahdollisesti pieneneviin tuloihin, etenkin kriisimaissa. Tilanne on nostanut keskusteluun jo aikaisemminkin tiedossa olevien mutta nyt aiempaa kiinnostavampien tuloerojen kasvun ja suurten yritysten ”neutraalin verotuksen”, eli ne maksavat monessa tapauksessa hyvin pieniä veroja liikevaihtoon ja tuloihin nähden. Tässä ovat oleellisesti mukana suurimmat kirjanpitoyritykset, sekä tietyt valtiot jotka tarjoavat tietynlaisia sopimuksia ja mahdollisuuksia toteuttaa neutraalia eli hyvin alhaista verotusta. Pohdittavaa olisi myös miten pääsemme eroon tästä nyt vallalla olevasta valtioiden velkaantumisesta, sekä keskuspankkien jatkuvista ja osittain kasvaneista toimista rahamäärän lisäämiseksi ja deflaation torjumiseksi. Niitä ei voida jatkaa loputtomiin ilman luottamuksen menetystä.

Nykyisen talousjärjestelmän mukaan meidän on alennettava yksityisen velan tasoa normaalimmalle tasolle, jotta se voi jälleen kasvaa ja vahvistaa taloutta. Se haluammeko yhtä suuren nousukauden on asia erikseen. Toki varmasti kaikki pitävät nousukaudesta, mutta sen kuplan jälkeistä laskua ja seurauksia kukaan ei haluaisi kokea, vaikka toki siitäkin jotkut hyötyvät. Sillä kaikissa kriiseissä on aina myös mahdollisuuksia. Taloudessa se tarkoittaa yleensä varallisuuden siirtoa, jotkut menettävät kaiken, jotkut paljon ja osa vähemmän, mutta jotkut myös saavat paljon mikäli ovat osanneet toimia oikein. Tällä kertaa tilanne näyttäisi hyötyjien ja kärsivien osalta noudattavan tuttua kaavaa isossa kuvassa.

Yksityisen velan tason voidaan antaa laskea ajan myötä kun ihmiset jotka pystyvät maksavat velkaansa pois. Tilanne ei ole toivottava ja sisältää ikäviä asioita. Tänä aikana valtiot voivat pehmentää tilannetta velkaantumalla itse, mutta velkakuplan koon vuoksi ne tuskin pystyvät sitä täysin estämään. Ja mikäli hetkellisesti saisimme velkaantumisen kasvamaan, emme kuitenkaan pystyisi näin korkeasta lähtötasosta pitämään sitä yllä loputtomasti tai edes pitkään. Velkaantumisen tasoa voitaisiin laskea velkojen alaskirjauksilla tai anteeksi antamisella, mutta miten se tehdään hyväksyttävän oikeudenmukaisesti tai poliittisesti onkin toinen kysymys. Lisäksi väestön ikärakenne lännessä aiheuttaa myös ongelmia. Ikääntyneet ihmiset eivät velkaannu niin kuin nuoremmat, jotka perustavat perheen ja ostavat asuntoja ym. Sen sijaan he saattavat nostaa yhteiskunnalle tulevia kuluja terveydenhoidon ja muiden kulujen noustessa.

Olemme nyt laskeneet tuota velkaantumisen astetta vain pienen osan verrattuna mitä se laski kokonaisuudessaan 30-luvun suuren laman jälkeen. Toiminnassa ainakin kohtuullisen hyvin on onnistuttu välttämään paniikkimielialan leviäminen tai suurempien levottomuuksien syntyminen, eli jossain mielessä on toimittu hyvin. Tosin nyt alkaa monen ”positiivisen” talousuutisen tai keskuspankkien toiminnan uskottavuus olla koetuksella, kun vuosia on uskoteltu toipumisen olevan käynnissä, mutta korkoja ei ole nostettu vaan lisätty poikkeustoimien määrää. Myös Kiinan talouden ja yleisen kaupankäynnin ongelmat alkavat olla selvemmin näkyvissä suurellekin yleisölle. Lisäksi konflikteja ja kiristyneitä tilanteita on tullut esiin. Jatkossa keskuspankkiirien ja poliitikkojen toiminta on siis oltava entistä parempaa ja laadukkaampaa.

Säätelyn kiristäminen olisi yksi vaihtoehto. Kuten olisi myös veronkierron aukkojen tukkiminen, tai rajoitusten sekä pienen pienten verojen asettaminen nopealle konekaupalle. Henkilökohtaisen vastuun lisäämien yritysten johdolle myös saattaisi hillitä toimintaa. Rahoitussektorin erittäin vahvan aseman ja lobbauksen myötä tuollaisten asioiden läpi saaminen tai niiden poistamisen tai pidemmällä välillä kierron estäminen ei näytä niin uskottavalta ilman suurempaa mielipideilmaston tai tilanteen muuttumista. Muutoksia on tulossa joltain osin tulevaisuudessa, mutta uskoisin tehokkaamman keinon olevan toisen pään eli lainan ottajan kannustimien ja tilanteen muuttamisen. Eli velanotto täytyy tehdä vähemmän houkuttelevaksi rajoittamalla omaisuuserien hintojen nousemista ja niillä spekuloimista. Näin pystyisimme ainakin pidentämään aikaa, ennen kuin seuraavan kerran olemme vastaavassa tilanteessa. Ja mikäli joskus niin pääsee tapahtumaan, tulisi ainakin uuden rahan osoite vaihtaa pankkien ja pyramidin yläpään sijaan ihmisille tai yrityksille, jolloin kriisin vaikutukset ovat pienemmät ja reaalitalous selviää kriisistä vähemmin vaurioin kuin tällä kertaa valitulla mallilla.   

Nähtäväksi jää myös milloin saamme seuraavan suuremman muutoksen talousjärjestelmäämme, sillä niitä on myös tullut tasaisesti läpi historian. Kiina ja BRICS-maat ovat rakentaneet monia korvaavia järjestelmiä ja malleja kuin lännessä on. Kiina on myös nostanut velan määrää hyvin nopeasti ja siellä toimii myös varjopankkijärjestelmä, sekä asuntomarkkinoilla on kupla. Samalla se on kuitenkin lisännyt kullan hankintaa ja kaivostoimintaa sen osalta, eli rahan taakse on mahdollista saada jotain todellisempaa ja uskottavampaa kuin pelkkä luottamus. Vai tulemmeko sittenkin näkemään jälleen saman tarinan, jossa ihmiset eivät ”mahda itselleen mitään” ja tulee suuri velkakupla ja romahdus. Huomioitavaa on myös miten suuret pankit niin idässä kuin lännessä ovat nyt suuremmat kuin ennen finanssikriisiä, kuten myös ovat johdannaismarkkinat. Lisäksi eräät suuret pankit ovat yhtä rajusti, ellei pahemmin velkavivutettuja kuin Lehman ennen konkurssia. Tulevaisuus sen kertoo, miten tulee käymään

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Jani, erinomainen kirjoitus asian ytimestä, vaikkakin lohduton. Näin tuntuu aina käyvän. Tähän on tultu, kun poliitikot ovat kompiksessa "ennakkoon opittuja ajatusmalleja ja rajoitteita" täynnä olevien ns. ekonomistien kanssa.

Sensijaan, että olisi pöydät siivottu puhtaaksi jo ennen vuotta 2010, on niille kasattu aina vain lisää velkaa ja finanssisaastetta. Kaikki vähänkin vastuuntuntoiset (ei vastuuntunto mallia katainen) ihmiset näkevät, että jatkuva velalla elvyttäminen ei toimi ja tuottaa lopulta tuhon. Toisaalta pöytien siivoaminenkin on vuosi vuodelta suurempi revohka, tällä hetkellä "velkaantumisen hidastuminen riittää jo aiheuttamaan ongelmia". Sillä välin kukaan ei luota mihinkään, reaalitalous on halvaantunut.

Hieman lohduttavaa on, että pieni Suomi voi luovia tässä yleisessä stagnaatiossa palauttamalla kilpailukykynsä. Suomen pikkiriikkisen tuotannon vientihenkilöt kyllä tekevät kauppaa, kunhan hinta, laatu ja toimituskyky ovat kunnossa. Ilman, että markkinat edes värähtävät.

Toimituksen poiminnat