Jani Lindroos Ajatuksia&Pohdintoja

Manifest destiny

  • John Gastin maalaus
    John Gastin maalaus

Manifest destiny, eli kutsumuskohtalo on 1800-luvulla syntynyt oppi, sekä isänmaallinen näkemys, jolla puolusteltiin ja perusteltiin Yhdysvaltojen laajenemista koko     Pohjois-Amerikan mantereelle. John O’Sullivanin 1845 lanseeraaman ajatuksen henki ja siten oikeutus on sittemmin toiminut pohjana ja ajatuksen tason oikeutuksena monille toimille ja monenlaiselle toiminnalle. Tuon aatemaailman ja monen toiminnan myötä tulee esiin ristiriita, joka vielä tänäkin päivänä on tuttua monessa Yhdysvaltoihin liittyvässä asiassa.  

John O’Sullivan lanseerasi termin manifest destiny 1845 The United States magazine and democratic reviewn artikkelissa.  Siinä hän puolusti ja oikeutti Yhdysvaltojen toimia laajentua koko Pohjois-Amerikan mantereelle sallimuksen ja kohtalon avulla. Aatetta kuvataan John Gastin maalauksessa, jossa vapauden jumalatar (Columbia) johdattaa uudisraivaajia länteen vetäen samalla lennätinkaapelia (sivistystä) perässään ja samalla ajaen intiaaneja edellään. Tuon kaltainen ajatusmaailma on sen jälkeen ollut perusteena ja oikeutuksena monenlaisessa toiminnassa.  

Tuon kaltainen ajatusmaailma oli kuitenkin tuota vanhempaa perua, vaikka sitä ei ennen tuota ollut tuolla nimellä esitetty ainakaan julkisesti. Jo 1600-luvulla tulleet englantilaiset pitivät itseään Jumalan valitsemina ja uskoivat edustavansa korkeampaa sivilisaatiota. Heidän ajatusmaailmaansa kuvastaa sanonta olemme kuin kaupunki kukkulalla, kaikkien katseet kohdistuvat meihin. Ajatusmaailma oli varmasti perusteltu motivaattori uudisraivaajien aikakaudella.

Tupakan ja muiden hyvätuottoisten viljelysten myötä asutus levisi lännen suuntaa. Britit eivät kuitenkaan antaneet lupaa Ohion joen laaksoon. Maan himo olikin merkittävässä asemassa ja osassa vuoden 1775 kapinaa ja sittemmin itsenäistymistä, yhdessä Thomas Painen ”Common Sense” teoksen ylevämmän ajattelun lisäksi. Tässä tulee jo esiin ristiriita, joka on merkittävässä asemassa läpi Yhdysvaltojen historian. Hienon asiakirjan, eli itsenäisyysjulistuksen myötä kaikki ihmiset oli luotu tasa-arvoisiksi, ja Thomas Jeffersonin mukaan oltiin luomassa ”vapauden valtakuntaa”. Kuitenkin tuon taustalla oli tuo maanhimo, sekä edelleen tuon julistuksen jälkeen orjuus oli laillista ja siten hyväksyttävää, ja mustien erilainen kohtelu ja polttava aihe vielä presidentti Kennedyn aikanakin. Thomas Jeffersonin puolustukseksi on todettava, että hän koki olevansa puun ja kuoren välissä tuon orjuus kysymyksen suhteen, hän kannatti laajaa yksilönvapautta, mutta toisaalta hän itse piti orjia koko elämänsä ajan, ja omasi tietyissä asioissa nykyisen mittapuun mukaan melko rajuja mielipiteitä. Aiheellista onkin kysyä miten paljon Yhdysvaltojen historia on sarja valintoja, ei niin hyvien vaihtoehtojen välillä? Myös eräs kuuluisa Winston Churchillin lausahdus kuvaa tuota asiaa, eli “The Americans will always do the right thing… after they’ve exhausted all the alternatives.”.

Väestön kasvaessa nopeaan tahtiin oli entistä suurempi paine laajentaa itsenäistynyttä valtiota lännen suuntaa. Jefferson miltei kaksinkertaisti Yhdysvaltojen pinta-alan ostamalla Lousiannan alueen Ranskalta. Sama kehityslinja jatkui ja Andrew Jackson muistetaan presidenttinä keskuspankin lakkauttamisesta, sekä maa-alueiden laajentamisesta, sekä intiaaniväestön kaltoin kohtelusta edelliseen liittyen. Vuonna 1845 lanseerattiin sitten tuo manifest destiny termi, ja sillä perusteltiin koko mantereen alueella laajentumista.

Ristiriita on vahvasti nähtävissä myös toisen nuoren itsenäistyneen valtion, eli Meksikon kohdalla. Kutsumuskohtalon perusteluna oli valkoisen väestön ylivertaisuus meksikolaisiin verrattuna, eli melko rasistinen ajatus maalta, joka itsenäisyysjulistuksessa julistaa kaikkien ihmisten luoduksi tasavertaiseksi. Tapahtuma on historiallinen myös ensimmäisenä tietynlaisena ”false flag” operaationa ja tapahtumana, jolla ”ei niin totuudenmukaisilla” perusteilla haettiin oikeutusta ja hyväksyntää sodalle Meksikoa vastaan. Tämän kehityksen myötä 1848 Kalifornia ja New Mexiko liitettiin Yhdysvaltoihin.  Tämän jälkeen Yhdysvallat oli suurvalta, joka ulottui mantereen halki valtamereltä toiselle, ja pinta-ala oli jälleen miltei kaksinkertaistunut. Orjuuskysymys uusilla alueilla jäi avoimeksi ja muodostui koko maata jakavaksi ongelmaksi, ja merkittäväksi syyksi tulevaan sisällissotaan.

Sisällissodan jälkeisen jälleenrakentamisen ja teollistumisen myötä jälleen yksi ristiriita tulee esille. Tämä siinä miten monia nyt vapautetuille orjille luvattuja asioita ei pystytty toteuttamaan. Rotukysymys jäi siis osittain auki, sekä aiheutti ongelmia ja yhteenottoja.

Ensimmäisen teollisen aikakauden laman myötä 1890-luvulla houkuttelevaksi ajatukseksi muodostui eräille jälleen ajatus laajentumisesta ja siirtomaista Euroopan suurvaltojen tapaan. Mckinleyn vaalilupausten mukaisesti Hawaji liitettiin Yhdysvaltoihin 1898. Merkittävänä tekijänä tässä oli hiilisataman saaminen Tyynelle merelle. Kuuba oli merkittävä tekijä suunnitteilla olevan Panaman kanavan kannalta. Kuubassa oli puhjennut kansannousu jo aikaisemmin, jonka myötä Espanja oli lähettänyt sitä kovaotteisen kenraalinsa. Sotalaiva Mainen räjähdyksestä Havannassa alkoi kehityskulku, joka johti sotaan. Samalla aikakaudella Yhdysvallat valtasi Kuuban lisäksi ensin Filippiinit ja lopulta Puerto Ricon. Kaikki nämä Espanjalta.

1900-luvulle tultaessa siis ristiriitainen maa, joka oli vapauttanut itsensä Brittien orjuudesta, ja oli rakentamassa vapauden valtakuntaa oli itse laajentunut ja vallannut alueita. Imperialismia vastustanut maa oli itse muuttunut imperialistiseksi imperiumiksi, jolla oli hallussaan alueita ympäri maapalloa. Tämän myötä nousikin merkittäväksi kysymykseksi asia, miten hallita demokraattisesti kansaa / ihmisiä, jotka eivät halua tulla hallituksi sinun toimestasi. Filippiinien kohdalla toiminta oli ollut hyvin raakaa ja veristä, joka paljastuessaan aiheutti paheksuntaa Yhdysvalloissa ja muutoksen toimintaan. Kehitys johti taktiikan muutokseen ja uudenlaisen epävirallisen imperiumin syntymiseen. Tämä perustui enemmän liittolaisuuksiin ja protektoraatteihin, sekä taloudelliseen ja muuhun ei viralliseen vaikutusvaltaan.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa noin kolmannes maailman ihmisistä eli siirtomaavallan alla. Uskonnollisesta perheestä kotoisin oleva Woodrow Wilson tuli Yhdysvaltojen presidentiksi 1913. Hän painotti kampanjassaan ja ajattelussaan kotimaan politiikkaa, eikä ollut niin kiinnostunut ulkopolitiikasta. Hän aluksi halusikin pitää Yhdysvallat ulkona sodasta. Etenkin sukellusvenesodan myötä hän muutti mielensä sodan ja Yhdysvaltojen aseman suhteen, ja hän sanoikin ”maailma on tehtävä turvalliseksi demokratialle”. Myös Bolsevikkien vallankumous ja tavoitteet sekä asenne, jotka olivat Wilsonin mielestä uhka, vaikutti hänen ajatuksiinsa. Hän oli myös sitä mieltä, että Euroopan ”vanha malli” oli tiensä päässä, mutta hän vastusti väkivaltaista rajua muutosta ja vanhan ”tuhoamista”.

Wilson vastaus asiaan oli maailman rauha, joka toteutuisi demokraattisesti kansojen itsemääräämissoikeutta toteuttaen. Tämä silloin uusi maailmanjärjestys olisi sisältänyt hänen neljäntoista kohdan ohjelmaan ja kansainväliseen hallintoon kansainliiton myötä. Hän pelkäsi uutta maailmansotaa, mikäli näin ei toimittaisi. Eurooppalaiset olivat kuitenkin kiinnostuneempia pitämään yllä vanhaa järjestystä, ja asettamaan rajumpia seurauksia Saksalla sodasta. Myöskään kansainliiton kannatus ei saanut todellista kaikupohjaa edes Yhdysvalloissa, globaalista tasosta puhumattakaan. Ajatus ja visio hautautuivat terveytensä kanssa taistelleen Wilsonin presidenttiyden loppumisen myötä. Tämän jälkeen Wilsonin ennustama kehityssuunta tuli toteutumaan.

Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat olivat jälleen sodan ulkopuolella, vaikka siellä tietyt tahot olisivat siihen halunneet liittyä, esimerkiksi presidentti Franklin D. Roosevelt. Yhdysvallat oli jo aikaisemmin tarjonnut materiaalista tukea Isolle Britannialle. Pearl Harborin tapahtumien jälkeen kaivattu laajempi tuki löytyi ja Yhdysvallat liittyikin mukaan sotaan. Kun Yhdysvaltojen teollinen tuotantokapasiteetti valjastettiin sodan tarpeisiin, oli liittoutuneilla ylivertainen tuotantokapasiteetti, joka takasi niille voiton sodassa. 

Toisen maailmansodan loputtua Yhdysvallat, jonka oma manner oli säästynyt sodassa omasi ylivertaisen tuotantokoneiston ja kapasiteetin oli noussut selvästi merkittävimmän valtion asemaan. Tätä vahvisti entisten Euroopan imperialististen suurvaltojen aseman heikentyminen sodan myötä. Tätä asemaa se käytti Marshall avun ja suuren lainoituksen myöntämiseen jälleenrakentamiseen ja uudeksi viholliseksi kohonnutta kommunismia vastaan estäen sen aseman kasvua monissa maissa. Myös merkittävään asemaan noussut Neuvostoliitto kieltäytyi avusta, ja eväsi sen vastaanottamisen myös vaikutuspiiriinsä kuuluneissa maissa. Epäonnistunut kansainliitto korvattiin Yhdistyneillä Kansakunnilla, eli YK:lla, jonka perustettiin 1945. Euroopassa halu estää vastaavaa enää tapahtumasta johti erilaisiin sopimuksiin ja integraatiokehitykseen, joka on nykyisen Euroopan unionin pohjana, ja sen kehityksen alkuna.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat myös toisella tavalla merkittävä käänteen tekijä. Kun ennen sotaa Yhdysvallat ei ollut juuri nähnyt sitä koskevia tai kiinnostavia vihollisia, niin sodan jälkeisinä vuosina se alkoi nähdä niitä joka puolella kommunismin (dominoteorian) uhan ja kylmän sodan myötä. Tähän ratkaisuksi muodostui G.F. Kennanin nimeämä patoamispolitiikka. Tämä oli erikoinen aggressiivisen ja myönnytyspolitiikan välimuoto. Tuon ajan merkittäviin tapahtumiin liittyvät niin Korean, Vietnamin kuin Afganistanin sodat. Niistä merkittävimpään rooliin niin todellisesti kuin symbolisesti nousee Vietnamin sota.

Vietnamin sotaan johtava kehitys oli pitkän ajanjakson tapahtuma. Maa oli osa Ranskan Indokiinaa, eli Ranskan siirtomaa ennen toista maailmansotaa. Sodan myötä Japani miehitti maan, jona aikana maahan syntyi vastarintaliikkeitä, jotka saivat tukea ja aseistusta länneltä. Nämä liikkeet olivat myös antikolonialistisia, ja sodan jälkeen syyskuussa 1945 kommunistit Ho Tši Minhin johdolla julistivat maan itsenäiseksi.  Mielenkiintoiseksi asian tekee, että Ho Tši Minh (Nguyen Tat Thanh) oli Pariisissa ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluiden aikaan, ja hän ihaili presidentti Wilsonia, ja vetosi tähän Ranskan saamiseksi pois Vietnamista. Ranska ei halunnut luopua entisestä siirtomaastaan ja kävi sotaa siellä vuoteen 1954 asti. Vuonna 1955 Etelä-Vietnam julistautui Vietnamin tasavallaksi ja maa oli virallisesti jakautunut kahtia. Yhdysvallat tuki etelää, ja Kiina ja Neuvostoliitto pohjoista. Tämä kehitys johti sissisodan ja presidentti Kennedyn salamurhan kautta varsinaiseen Vietnamin sotaan, joka oli muun ohella kutsumuskohtalo ajattelun suurin epäonnistuminen 1900-luvulla. Virallisena perusteluna tälle käytettiin väitettyä hyökkäystä Tonkininlahdella. Tänä päivänä Vietnam on taloudellisesti lähempänä markkinataloutta kuin kommunismia, poliittisesti tilanne on toinen, joten se muistuttaa tietyssä mielessä Kiinan tilannetta.

Manifest destiny ajattelun myötä oleellisiksi kysymyksiksi nousivat miten tehdä uudistuksia, mikäli paikallinen tuettu hallinto ei usko niihin tai demokratiaan? Ja miten ottaa huomioon paikalliset olosuhteet ja kulttuurit, ja onko demokratiaa ylipäänsä mahdollista istuttaa ulkopuolelta käsin? Näiden kysymysten ääreen Yhdysvallat on joutunut palaamaan uudelleen, kun Vietnamin opetukset ovat unohtuneet, tai samat asiat on uskottu voivan tehdä myöhemmin paremmin tai oikein.

Vietnamin sodan jälkeen presidentti Jimmy Carter toimi huomattavasti varautuneemmin ulkopolitiikassa, ja Yhdysvallat kärsikin arvovaltatappioita ja kommunistit nousivat valtaan joissakin maissa. Lisäksi Therenanin lähetystön tapahtumat olivat kriisi. Presidentti Ronald Reagan astui virkaansa 1981, ja hänen johdollaan Yhdysvallat otti aggressiivisemman linjan ulkopolitiikassa. Tämän myötä rahoitettiin antikommunistisia liikkeitä eri mantereilla, joka johtikin Iran-Contra skandaaliin. Grenadan miehityksen ja Libyan ilmaiskujen lisäksi Yhdysvallat keskittyi Reaganin aikakaudella toimimaan enemmän kulisseissa ja antamaan tukea toisille osapuolille niin Afganistanin kuin Irakin sodassa. Myös asevarustelukilpailu ja tähtien sota ohjelma olivat merkittävässä roolissa.

Berliinin muurin murruttua ja kylmän sodan loputta oltiin tilanteessa, johon moni ei välttämättä ollut osattu varauduttua. Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvallat oli ainoa supervalta. Erilaisia konflikteja ja tilanteita oli sen jälkeenkin (Panama/Just Cause), mutta kylmän sodan ajan oppeja ja motivaation lähteitä joutui tarkastelemaan uudelleen. Tuore presidentti George H.W. Bush, kuten moni muukin oli tilanteessa, jossa maailma tuntui muuttuvan nopeampaan tahtiin kuin mihin oli varauduttu ja ajateltu.

Tietynlainen herätys tapahtui kuitenkin hyvin nopeasti, kun pitkästä sodasta rajusti Kuwaitille velkaantunut Irak ei ollut valmis maksamaan velkojaa, ja valloitti Kuwaitin heinä-elokuun vaihteessa 1990. Toimi tuomittiin kansainvälisesti ja YK:n turvallisuusneuvoston toimesta, vaikka joidenkin mielestä Kuwait ei ollut niin merkittävä valtio, että toimiin olisi pakko ryhtyä. Uhkavaatimusten lisäksi kokoon kerättiin liittouma, joka YK:n siunauksella ryhtyi sotatoimiin Irakin joukkoja vastaan, ja Persianlahden sota (Desert Storm) sai alkunsa. Tämä muodostui merkittäväksi tekijäksi monessa mielessä, ja vaikutti oleellisesti kehitykseen, joka on johtanut tähän päivään asti.

Ensimmäinen merkittävä asia on, että tälle toiminnalle oli laaja kansainvälinen hyväksyntä, ja YK:n mandaatti. Toinen asia on, että tämä oli ensimmäinen ”korkean teknologian” ja TV:n sota, jossa Irakin perinteisillä menetelmillä (Irakilla lähemmäs miljoona sotilasta ja paljon vanhempaa asekalustoa) vahva Irakin armeija jäi täysin vastaantulijaksi risteilyohjuksin, täsmäpommein ja kehittyneiden ilmavoimien toimien suhteen. Tapahtuma jäi merkittäväksi myös presidentti Bushin ”uusi maailmanjärjestys” puheen myötä, tuota termiä on sen jälkeen käytetty runsaasti erilaisiin tarkoituksiin. Merkittävä kohta historiallisesti on myös se, että edullisesta energiasta ja öljystä riippuvainen yhdysvallat ei voinut kertoa toimissa olevan kyse öljystä. Tai siitä, että Kuwaitin valtauksen myötä aivan liian suuri osa globaalista öljyn tuotannosta olisi Saddamin hallinnassa, puhumattakaan jos hän jatkaisi vallitustaan Saudi-Arabian puolelle. Joten ylevämpi periaate demokratian, vapauden ja kollektiivisen turvallisuuden puolustaminen tuli viralliseksi agendaksi. Asiat joista tulisimme vielä kuulemaan lisää tulevaisuudessa.

Irakin joukkojen vetäytyessä lyötynä kansainvälinen koalitio ei hyväksynyt Irakin valtaamista tai Saddamin syrjäyttämistä. Bush ei halunnut yksin poiketa linjasta, joten liittouman joukot pysähtyivät rajalle. Bush kehotti kansalaisia itse syrjäyttämään Saddamin, mikä nousikin vastarintaa, mikä kukistettiin julmalla ja tehokkaalla tavalla. Irakille sovellettiin tämän jälkeen patoamispolitiikkaa pakotteineen, ja sitä kohtaan suoritettiin ilmaiskuja, vaikka virallista sotaa ei enää ollut. Tämän johdosta on hieman tulkinnanvaraista onko oikein puhua kahdesta erillisestä sodasta Irakia vastaan, vai yhdestä jossa oli kaksi osaa.

Uusi linjaus demokratian, vapauden ja kollektiivisen turvallisuuden puolustamisesta joutui siihen uskovien toimesta erikoiseen valoon, kun Jugoslavian hajoamisen myötä alueella puhkesi sota, jossa tapahtui raakuuksia eri kansojen välillä. Ylevämpään periaatteeseen uskovat joutuivat pettymään, kun presidentti Bush ei ollut halukas puuttumaan tapahtuneeseen. Seuraavien vaalien aikana tuleva presidentti Bill Clinton kritisoi häntä toimimattomuudesta. Monien mielestä tämä toimimattomuus sai presidentti Bushin ottamaan kautensa lopulla osaa Somalian tapahtumiin, josta tuli ikävä julkisuuskuva kun black hawk helikopterin putoamisen jälkeisten tapahtumien seurauksena televisioissa näytettiin miten riisuttuja sotilaiden ruumiita raahattiin kaduilla. Tämä tapahtuma romahdutti humanitäärisen puuttumisen suosion, ja halukkuuden siihen.

Tämä johti presidentti Clintonin aikana puuttumattomuuteen Ruandan kansanmurhaan, jota perusteltiin ”hiusten halkomisella” ja epämääräisten termien käyttämisellä. Tämä johti myöhemmin anteeksi pyyntöön. Etenkin kautensa alussa uudella presidentillä ei ollut parhaita mahdollisia suhteita asevoimiin, palveluksen välttelyajatteluiden myötä. Asevoimat, sekä puolustushaarakomentajien neuvoston puhemies Colin Powell vastustivat Balkanin tilanteeseen puuttumista, ja osin tämän johdosta asia pitkittyi. Kun YK:n julistamia turva-alueita loukattiin näkyvästi, oli paine toimiin liian suuri ohitettavaksi. Tilanne muodostui siltä osin merkittäväksi, että YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden vuoksi toimiin ryhdyttiin NATOn kautta, joka ryhtyikin ilmaiskuihin alueella. Sama toistui myöhemmin uudelleen alueella uudelleen puhjenneen konfliktin myötä. Nämä muodostuivat ennakkotapaukseksi miten saatettiin toimia ilman YK:n valtuutusta.

Toinen merkittävä oppi oli, miten eri tasolla Yhdysvaltojen asevoimat olivat suhteessa muihin mahdollisuudessa toimia nopealla aikataululla. Tämä vahvisti joidenkin tahojen ajattelua siitä, miten olisi toimittava itsenäisemmin. Ja koska toiminta oli poliittisesti mahdollisimman siistiä ja hyväksyttävää (ilmavoimat hoitaa ilmasta ilman menetyksiä, eikä maajoukkoja tarvitse lähettää) pelästytti toiminta Venäjän ja mahdollisesti muutaman muunkin maan siitä, mitä mahdollisesti jatkossa saattaisi seurata. Tätä pahensi vielä puolustusministeriksi nousseen Madeleine Albrightin puhe, miten Yhdysvallat oli ”korvaamaton valtio”.    

Ikäviä ajatuksia aiheutti myös Dick Cheneyn (+Paul Wolfowitz) The Regional Defense Strategy (1993) suunnitelman vuotaminen. Muiden negatiivisten reaktioiden vuoksi raportti hyllytettiin, mutta sen ajatusmaailma, kuten tekijät tulisivat vielä näyttelemään merkittävää roolia tulevan presidentin George W. Bushin hallinnossa ja aikakaudella. Vähemmälle huomiolle historiassa Clintonin aikakaudelta, etenkin jälkikäteen jäi niin kotikutoisen kuin ulkomaisen terrorismin nousu, ja hallinnon päättämättömyys toimista sen suhteen.

Vuosituhannen vaihteessa Yhdysvallat oli monessa mielessä huipulla niin taloudellisen kuin sotilaallisen mahdin suhteen. Se oli toisesta maailmansodasta lähtien ja kylmässä sodassa mukana olleena sitoutunut pitämään jatkuvasti yllä merkittäviä asevoimia globaalilla tasolla. Uuden vuosituhannen alussa sillä oli sotilastukikohtia globaalisti enemmän (suuruusluokkaa 750) kuin kaikilla siirtomaavalloilla koskaan oli, joten siinä mielessä se oli suurin imperiumi koskaan.

Jokaisen pohdittavaksi jää miten paljon kyse oli ylimielisyydestä, ”neoconnien” tai Project for the new American century opeista, tai 9/11 tuomasta oikeutuksen tunteesta ”olette meidän puolella, tai terroristien puolella”, mutta Bushin hallinto koki voivansa tehdä mitä haluaa, eikä tarvitsisi kenenkään apua tai lupaa toimilleen.

Kylmän sodan ajatusmaailma tuotiin osittain takaisin sodassa terrorismia vastaan, jossa terroristit korvasivat kommunistit. Tuo tarjosi kaivatun selkeyden ja kaikenkattavan teeman ulkopolitiikkaan, mutta samalla oli ajatuksen tasolla kuin juridisesti epäselvää toimintaa, osin ”harmaalla” alueella. Tämä esimerkiksi sen suhteen ovatko kiinniotetut sotavankeja, vai mitä ja mitä säännöstöä toiminnassa tulisi noudattaa? Samalla terroristit saivat ”ylennyksen” sotilaiksi. Nämä ongelmat tulivat myöhemmin esiin kaappausten, vankilentojen, kidutusten ja kuulustelumenetelmien tullessa julkisuuteen.

Kolme kuukautta 9/11 jälkeen Yhdysvallat iski Afganistaniin.  Tavoitteena oli pitää kustannuksia entistä pienempinä ”pienten jalanjälkien ja matalan profiilin” ajattelun myötä. Afganistanin jälkeen Bushin hallinto käänsi katseensa kohti Irakia. Paul Wolfowitzin ajatusmallien mukaan mikäli Lähi-idässä haluttaisiin lopettaa kaaos ja terrori niin se tuli aloittaa alueen sydämestä, eli Irakista ja Saddamista. Uskomuksen mukaan tämä helpottaisi tilannetta muiden alueen maiden kohdalla, kuten Syyrian ja Iranin. Lisäksi ainakin jotkin hallinnossa uskoivat, että Irakin tilanne olisi jo 90-luvulla pitänyt viedä ”loppuun asti”.

Näiden ajatusten siivittämänä hallinto etsi kaikin keinoin yhdistäviä tekijöitä Saddamin hallinnon ja Bin Ladenin, Al Quidan sekä 9/11 väliltä.  Eikä tahtonut hyväksyä tiedustelupalveluiden näkemystä, että sellaista ei olisi. Saman suuremman tavoitteen vuoksi hallinto ei suostunut toimimaan, kun tieto Al Zarqawin olemisesta alueella tuli esiin. Hän tuli myöhemmin tunnetuksi ISISin johtohahmona ja toiminnan suunnittelijana. Colin Powelin puheen ja esityksen myötä asialle yritettiin hakea oikeutusta ja valtuutusta YK:sta keskittyen joukkotuhoaseisiin. Myöhemmin Powell on katunut tuon puheenvuoron pitämistä. Kun valtuutusta asialle ei saatu, tai asetarkastajien raporteista puoltavaa näkemystä päätti hallinto toimia asiassa ennaltaehkäisevän periaatteen mukaisesti. Tämä oli myös merkittävä periaatteellinen toimenpide.

Näin Bushin hallinto otti käyttöönsä Yhdysvaltojen historian laajennushaluisin poliittinen ja sotilaallinen linja. Kun eräät tahot yrittivät varoitella tietyistä asioista, oli vastaus ”olemme historiaa viisaampia..”. Tätä suunnatonta itseluottamusta kuvasi tavoite muodostaa uusi hallinto ja perustuslaki Irakiin 4kk aikana, kun esimerkiksi Etelä-Afrikassa tähän käytettiin noin 4 vuotta. Tämän linjan vaikutuksia koemme vielä tänäkin päivänä, kun kuvioon on myöhemmin tullut muita alueen maita, kuten Libya ja Syyria. Bushin aikakausi muistetaankin monien taholta epäonnistuneimpiin kuuluvina presidenttien jaksoina. Etenkin kun mukaan otetaan vielä talousjärjestelmän suuren kriisin eskaloituminen.

Barack Obama tuli presidentiksi uuden toivon ja muutosten tuulten kannattamana. Tätä kuvastaa myös hänelle myönnetty Nobelin rauhanpalkinto ”etukäteen”, ennen kuin hän oli juuri ehtinyt tehdä mitään presidenttinä. Hänen tavoitteena ja vaalilupauksina oli kuitenkin paljoon sitä tulevia asioita, mutta tosielämän ja tilanteiden realiteetit muuttivat varmasti hänen suunnitelmiaan ja ajatuksiaan. Suuria ulkopoliittisia linjoja ja toimia ei käytännössä monessa tapauksessa voida muuttaa täysin, tai nopealla aikataululla. Eli monissa asioissa presidenttien kädet ovat monessa asiassa sidottuja edellisen toimien johdosta, vaikka tätä pyritään välttämään. Tämän johdosta Obaman aikakautta on hieman vaikea arvioida. Edellisen hallinnon jäljiltä oli helppoa vaikuttaa paremmalta, toisaalta monta vaikeaa tilannetta oli jäänyt kesken edellisen hallinnon taholta. oikeutettua lienee todeta, että kaikki toivo muutoksesta ei realisoitunut, mutta oliko odotukset miten realistisella tasolla? Hyviä asioita tapahtui, mutta myös Yhdysvallat päätyi pommittamaan useampia maita kuin edellisen hallinnon aikana. Samoin lennokki-iskujen määrä kasvoi selvästi Obaman aikakaudella, kuten myös sekasorto Lähi-idässä pahentui hänen aikanaan huomattavasti, jonka vaikutuksia nähdään vahvasti myös Euroopassa. Historiankirjat osaavat kertoa tarkemmin asioista tulevaisuudessa, kunhan lisää ja tarkempaa tietoa tulee saataville.

Nyt Uuden presidentin Donald Trumpin myötä on jälleen mahdollisuus murrokseen ja muutokseen, sekä asioiden kääntymiseen eri linjoille. Yhdysvallat on ollut läpi historiansa ristiriitainen ja sotaisa maa, jossa monista asioista on tehty periaatekysymyksiä ja monille toimille oikeutusta ylevimmistä asioista ja arvoista, kuten kutsumuskohtalosta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kun taloustilannekin otetaan huomioon, Yhdysvaltojen tulisi ottaa askel taaksepäin ”yliaktiivisesta maailmanpoliisin roolista” enemmän esikuvan, ja esimerkin suuntaan. Tehdä Amerikasta jälleen suuri, kuten Trump on kampanjassaan esittänyt. Vastaavasti moni ei ymmärrä miten haasteellinen tehtävä tuo on, kun otetaan huomioon miten ”vinoon” talousjärjestelmämme on ajettu, monien mielestä se on jopa mahdotonta. Churchillin “The Americans will always do the right thing… after they’ve exhausted all the alternatives..” lausahdusta mukaillen olisi aika kysyä, että joko ne huonot ja väärät vaihtoehdot olisi käytetty loppuun.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Suosittelin kirjoittusta ansiokkaana analyysinä USA:n historiallisesta kehityksestä, joskaan en ole loppupäätelmän kohdalta samaa mieltä.

Käyttäjän JaniLindroos kuva
Jani Lindroos

Kiitos, ja ei kaikista tarvitse tai pidäkään olla samaa mieltä. Itse uskon mielipiteiden vapauteen ja karsastan tätä viime aikoina vahvasti esiintynyttä "vain yksi sallittu/hyväksytty" mielipide linjaa. Mielestäni tuota aikanaan Saksassa ja itänaapurissa kokeiltiin ja huonoksi havaittiin. Eikä asiaa paranna, että nyt sitä tehdään vihervasemmalle ja globalisaation suuntaan.

Käyttäjän JaniLindroos kuva
Jani Lindroos

Täsmennetään vielä muutamia asioita, ja mielipiteitä.

Mitä noihin ulkopolittiisiin linjauksiin tulee, niin hyväksyn täysin esimerkiksi Persianlahden sodan, siinä oli kiistaton näyttö, YK:n ja kansainvälisen mielipiteen hyväksyntä, ja useampi maa mukana.

Toki olisi aiheellista pohtia tuota veto-oikeutta YK:n suhteen, eli esimerkiksi Balkaniin liittyen asia kierrettiin. Mielestäni parempi valtuutus olisi turvallisuusneuvoston yksimielinen päätös TAI esimerkiksi 2/3 tai muu selvä enemmistö kaikkien jäsenmaiden mielipiteestä.

Sen sijaan en hyväksy Irakin jälkimmäisen näytöksen kaltaista toimintaa, missä ei ollut YK:n tai laajan kansainvälisen mielipiteen hyväksyntää, sekä ei ollut mitään näyttöä niin Al Quidan, WMD:n tai muunkaan osalta. Colin Powelin väitetty lausahdus "tässäkö kaikki?" kuvaa tätä hyvin, samoin tiedustelupalveluiden näkemykset ja mielipiteet.

Lisäksi mielestäni on suuri ero ennaltaehkäisevän iskun tai toimen, sekä ennaltaehkäisevän miehityssodan välillä. Eikä tässä mielestäni ole kyse hiusten halkomisesta.

2000-luvulla harjoitettu linja on mielestäni kestämätön niin ulko-kuin talouspoliittisesti. USA on ajanut suhteita liittolaisinkiin huonommaksi ja lisännyt vastakkainasettelua ja linjaa kohti yksinäisyyttä... Esim. tapaus AIIB, dollarin asema ym.

Taloudellisesti jatkuva sotiminen on myös kestämätöntä. Linja jossa seuraava presidentti aina tuplaa valtionvelan on kestämätön, samoin dollari on jo miltei tuhottu tällä linjalla (alijäämät+velka+kattamattomat vastuut). Lisäksi sota on järjetöntä talouden pitoa siinä mielessä että siihen uhrataan paljon resursseja, niin inhimillisiä kuin taloudellisia, ja sitten tuotokset räjäytetään "taivaan tuuliin".

Nuo "ei niin spontaanit" kansannousut ovat mielestäni harmaalla alueella ja hyvin tapauskohtaisia asioita. Mutta mielestäni niissä kuin muutenkin monissa näissä kysymyksissä tulisi miettiä asioita hieman pidemmälle, ja ottaa etniset, kulttuuriset, uskonnolliset ja historialliset asemat paremmin huomioon.

Jos tuota Irakin toista näytöstä käytetään jälleen esimerkkinä niin minusta oli järejetöntä olettaa, että 4kk aikana uudistetaan perustuslaki, vaihdetaan hallinto niin, että pitkään "potkitut" pääsevät niskan päälle, "potkijat" asetetaan alakynteen, teknokraatit ja entinen rakenne hajoitetaan täysin ja 250 000+ miehen vahvuinen armeija irtisanotaan kerralla ilman korvaavaa tekemistä tai työtä. Ja oletetaan, että mitään ikävää tästä ei seuraisi. Mielestäni tuossa on epäonnistumisen todennäköisyydet melkoisen suuret.

Viime vaaleihin ja tulokseen liittyen. Muutos on aina mahdollisuus niin parempaan kuin huonompaan. Todennäköisyydet ovat sitten erikseen. Ja omasta mielestäni myös erilaiset näkökulmat tai asioiden painotukset muuttavat lopputolemaa toiseksi, eli kyseessä on ei niin selkeitä asioita.

Uskon myös siihen, että katsotaan ja annetaan mahdollisuus, mutta pidetään "jalat nuotion lähellä", eli hutkitaan sitten mikäli aihetta on. Ihmettelen suuresti tätä etukäteen tapahtuvaa lynkkausta, kun päivääkään ei uusi hallinto ole vielä ollut töissä. Toki jos nyt katsotaan niin on jotain hyvääkin jo tapahtunut, yksi autotehdas ainakin jää Yhdysvaltoihin, IBM ilmoitti palkkaavansa 25 000 henkeä, Apple kartoittanut mahdollisuutta tuoda tuotantoa kotimaahan ym. Eli luulisi tuossa olevan monille amerkkalaisille hyviäkin uutisia.

Lisäksi pitää vielä loppuun todeta, että kaikki poliitikot ovat sen verran populisteja, että mikäli tähän tilanteeseen olisi yksinkertainen, helppo ja kaikkia miellyttävä ratkaisu olemassa, niin tottakai se olisi jo käytetty ja isot "irtopisteet" kerätty. Tämä kannattaisi ihmisten kotimaassakin pitää mielessä kun meidän poliitikkojen puheita kuuntelee puoluekannasta riipppumatta.

Toimituksen poiminnat